Tuntuu, että elokuun seitsemäs olis ollut vasta äsken. Nyt on kuitenkin jo uus kesäloma ja se päivä jota oon koko vuoden oottanu on takana päin. Vai oliks se kuitenkaan niin kamaa aikaa?
Muistan, että se päivä kun muutettiin asuntolaan oli keskiviikko. Olin ollut edellisenä päivänä kavereitten kanssa ja saanut niiltä kaikkia tärkeitä ohjeita.
"Ronja muista pitää ittes miehenä."
"Älä unoha mua!"
"Mulle voi tulla aina puhumaan!"
Ihan kun oisin lähtemässä ikuisiksi ajoiksi, vaikka perjantaina tulisinkin taas kotiin.
Mua jännitti tosi paljon. Ei mua se koulun alku jännittänyt paljon, lähinnä asuntolaan muutto.
Jännitin ihan tyhmiä asioita, mietin osaisinko toimia asuntolassa oikein ja kerkeenkö kouluun ajoissa.
Olin käynyt Orimattilassa tasan kaks kertaa aikasemmin, tutustumassa ja pääsykokeissa.
Turhaanhan jännitin, kyllä mä asuntolassa osasin olla ja kouluunkin ehdin ajoissa, vaikka ensimmäisenä päivänä koulumatka tuntui ylitsepääsemättömän pitkältä ja mahaa kipristeli.
Aluks me asuttiin Saran kanssa samassa huoneessa, joka olikin oikeestaan tosi hyvä. Kummankaan ei tarvinnut olla heti oman onnensa varassa, vaan liihätettiin asuntolassa kuin juna ja vaunu. Mä olin varmaan se vaunu. Joko olin Saran kanssa tai yksin huoneessa.
Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tutustu muihinkin asuntolalaisiin. Suurin osa asuntolalaisista opiskelee nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajiksi, josta voi varmasti päätellä, ettei kukaan ehkä ole hiljaisimmasta päästä. Puhuin jonkin verran muiden asuntolalaisten kanssa ja uskalsin jo istua ilman Saraa keittiössä.
Lokakuun alussa sain oman huoneen, onneksi! Me Saran kanssa viihdyttiin hyvin kyllä yhdessä eikä riitoja ollut, mutta en usko, että näin olisi jos olisimme asuneet koko vuoden samassa huoneessa.
Syksyllä olin enimmäkseen Saran, Venlan ja Nean kanssa. Juostiin ympäri asuntolaa naamat maalattuna mustiksi, piiloteltiin tupakkapaikan luona metsässä ja pelästyteltiin ihmisiä, leivottiin, aiheutettiin yleistä pahennusta, käytiin kuvailemassa ja pidettiin leffa- ja saunailtoja.
Joskus marraskuun lopussa tai joulukuun alussa Nea ja Venla kuitenkin muutti asuntolasta pois.
En tiiä johtuko se siitä vai vain väsymyksestä, mutta joulukuussa asuntolassa asuminen oli mulle yhtä tuskaa. Itkin ja raivosin sunnuntaina, kun piti tulla takaisin asuntolaan. Olisin halunnut olla vain kotona. Syksyllä itsenäistyminen tuntui ihanalta, oli aikuisempi olo, kun oli itse vastuussa itsestään. Joulukuussa itsenäistyminen ei ollutkaan enää niin hieno ajatus. Asuntolassa istuin omassa huoneessa, odotin viikonloppua ja nukuin ihan yli pitkiä yöunia.
Joululoma tuli tarpeeseen. Tammikuussa paluu asuntolaan ei tuntunut enää niin kamalalta. Oli oikeastaan kiva nähdä kavereita. Asuntolassa asuminen oli ihan jees. Ja niillä fiiliksillä asuntolassa asuminen jatkui aikalailla koko kevään.
Kevään aikana ei oikeestaan oo tapahtunut muuta ihmeellistä, kun muutama pois muutto. Eniten on ollut ikävä Aaronia ja kolmosten työssäoppimisen aikana heitä.
Keväällä olin jo ihan tottunut asuntolaan, ja yhtäkkiä se taas loppui.
Asuntolanvalvoja vakuutteli meille huhtikuun loppuun saakka, että on mahdollista saada syksyllä vuokrata huoneita asuntolasta. Tähän siis luotin. Syksyllä kaikki jatkuisi samallalailla, maksaisin vain pienen summan asumisestani. Tämän takia päätös siitä, ettei asuntolan ovi enää aukea minulle, oli jollain tavalla raskas. Putosin tyhjän päälle ja tässä vieläkin leijun. Mitä teen syksyllä? Osaisimpa vastata siihen itse. Asunto pitäisi varmaan saada alle, ei tuo reilu 80 kilometrin koulumatka houkuttele. Ehkä tässä vielä jotain keksii!
